Läheltä liippasi, muttei osunut. Näin voi luonnehtia kansanedustaja Ville Tavion kirjoitusta ”EU on jo liittovaltio” (Uusi Suomi 28.3.2018).
Siinä hän listasi joukon ominaisuuksia, jotka hänen mielestään kertovat liittovaltiosta. EU-lainsäädäntö kansallisten lakien yläpuolella, valuutan (€), suomalaismeppien vähäisen määrän (13 kpl yhteensä 751 mepistä) ja sen, että komissaareja ei valita vaaleilla. Lisäksi hän luetteli joukon lähiajan päätöksiä, joilla valtaa siirretään lisää Suomesta: kauppasopimukset, kilpailutukset, syyttäjävirasto, pankkiunioni, oikeusvaltioperiaatteen turvaaminen ja niin edelleen.
Ville Tavio on ehdottomasti oikeilla jäljillä, koska Euroopan unionilla on monia liittovaltiollisia piirteitä. Mainittu Eurooppa-oikeuden ensisijaisuus, yhteinen raha ja keskuspankki, enemmistöpäätöksenteko, mittava yhteinen lainsäädäntö ja parlamentin kaltaiset instituutiot kertovat siitä, että unioni on edennyt pitkälle alkuperäisestä hiili- ja teräsunionista.
Näitä liittovaltiollisia piirteitä on tullut lisää viime vuosinakin. Esimerkiksi eurooppalaisten puolueiden vahvistunut asema niin sanotun Spitzenkandidaten-menettelyn pohjalta, edellä mainittu syyttäjävirasto, puheenjohtajamaan vallan osittainen siirtyminen Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan käsiin (nyt Donald Tusk) sekä yhteinen ulkosuhde-edustaja eli käytännössä EU:n ulkoministeri ovat sellaisia.
Vaikka ero ei aina lasinkirkas olekaan, liittovaltiolliset piirteet on syytä erottaa integraation syventymisestä. Jälkimmäistä tehdään EU:n jokapäiväisessä päätöksenteossa. Esimerkiksi komission toimintaohjelma tai Suomen hallitusohjelma valottavat, mistä on käytännössä kyse.
Hallitusohjelman mukaan Suomi tukee sisämarkkinoiden syventämistä, kauppasopimuksia, kiertotalouden luomista, energiaunionia, yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista, sitovien huoltovarmuusjärjestelmien perustamista, digisisämarkkinoita ja pääomamarkkinaunionia ja muuta vastaavaa. Tuki annetaan kaikkinensa jopa kymmenille tuhansille sivuja uutta EU-päätöksentekoa.
Eikä integraatio ei pelkästään syvene, vaan se myös laajenee. Eurooppa-ministeri Sampo Terho kutsui EU-pamfletissaan ”Kohti parempaa Eurooppaa” tätä ilmiötä läikkymiseksi. Kun esimerkiksi sovittiin työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta, niin sen mahdollistaminen edellytti myös jäsenmaiden ammattipätevyyksien ja sosiaaliturvan yhteensovittamista. Tavaroiden vapaa liikkuvuus ei onnistu ilman EU-tason päätöksiä verotuksessa ja kuluttajansuojassa. Ja niin edelleen.
Käytännössä Ville Tavio esitti EU-liittovaltion olevan olemassa liittovaltiollisten piirteiden, integraation syvenemisen ja ”läikkymisen” pohjalta. Hän on muuten mainiossa jutussaan tässä asiassa väärässä.
Ensinnäkin ei kansainvälisen yhteistyön pukeminen sitovaan muotoon tai syventäminenkään ole sinänsä liittovaltiota. Onhan pohjoismaiden välillä luotu esimerkiksi yhteiset työ- ja energiamarkkinat. Globaalitasolla vaikkapa maailman kauppajärjestö WTO mittavine yhteisine rakenteineen olisi kyseisillä perusteilla liittovaltiota. Tietyissä tilanteissa senkin linjaukset ovat ensisijaisia kansalliseen päätöksentekoon nähden.
Entäpä sitten suomalaismeppien pieni määrä? Yhtälailla voisi väittää Suomelle olevan rankan yliedustuksen Euroopan parlamentissa. Väkilukuun nähden Suomella on reippaasti enemmän meppejä kuin esimerkiksi Saksalla ja Malta se vasta yliedustettu onkin. Vaaleilla ei suoraan valita sen paremmin komissaareja kuin Suomen hallituksen jäseniä.
Olennaisinta on kuitenkin itse liittovaltion määritelmä. Liittovaltion pääkriteeri on se, että valtioiden kaltaiset itsenäiset yksiköt siirtävät viimesijaisen päätäntävallan niitä yhdistävästä rakenteesta kyseiselle rakenteelle itselleen. EU:n tapauksessa tämä tarkoittaisi käytännössä esimerkiksi sitä, että unionin perustamissopimuksen muutoksia eivät ratkaisisi enää jäsenvaltiot, vaan EU:n yhteiset instituutiot. Nämä päättäisivät muun muassa EU:n toimivallasta eri politiikka-alueilla jäsenvaltioiden sijasta.
Tämä ei ole EU:n marssijärjestys, vaan juuri päinvastainen. Viimesijainen valta unionissa on kansallisvaltioilla. EU ei ole liittovaltio, vaan jäsenvaltioiden yhteisö liittovaltiollisilla piirteillä ja integraatiolla.
Kaikkinensa Suomessa käydäänkin ajoittain merkillistä liittovaltiokeskustelua, kun sellaista rakennelmaa ei ole olemassa eikä tulossa. Mutta on turha kierrellä ja kaarrella siinä, että integraatio, sen syveneminen ja läikkyminen etenevät kuin juna.
Markus Penttinen
Kv. päällikkö
Akava